Kaunis talvipäivä kera raskaiden mietintöjen

Tänään oli aivan ihana ilma! Aurinko paistoi täydeltä taivaalta, lunta oli maassa ja pakkasta - 14 astetta. Lähdettiin puolenpäivän jälkeen katsomaan hevosia tallille, mukana nähdä kaksikko välillä valoisaankin aikaan. Tosiaan, kun töistä pääsee puoli viiden – neljän jälkeen, on ilta lyhyt kun aurinko on jo laskenut aikoja sitten. Lunta ei paljoa ole, mutta tarpeeksi siihen, että näyttää talviselta. Harjasin Pihvin kunnolla, selvitin hännän ja harjan, leuka- ja korvakarvoineen sekä jalkatupsuineen päivineen. Kavioissa oli pienet tilsat, jännä juttu, kun kuitenkin lumi oli pakkaslunta. Ensiviikolla on kengitys, Pihville ei tilsakumeja laiteta, Siltterille puolestaan laitetaan. Pihvillä oli tämänmoiset jalassa muutama vuosi sitten, mutta ei niistä pahemmin mitään apua ollut, joten enää ei ole laitettu.

 

Otin Pihvin tarhasta ulos ja talutin pellolle kuvia ottamaan! Saa nähdä, koska seuraavaksi ehtii tämänlaisia kuvia edes ottamaan, kun valoisa aika on niin rajallista. Otettiin kuvia sitten pellolla, nenät vähän huurussa pakkasesta ja taluttelin Pihviä pellolla vähäsen. Vein Pihvin takaisin tarhaan, poni jäi portille notkumaan ja poseeraamaan. Harvemmin Pihvillä on poseerauspäiviä, taisi ilma tehdä ponillekin ihan hyvää. :)

 

Tosi monilla on näin vuoden alkuun tavoitekirjoituksia ja listoja, mitä vuoden aikana aikoo tehdä hevosensa kanssa, ja mitä aikoo saavuttaa. Omasta mielestäni tavoitteita on vaikea laatia, kun ei tiedä yhtään, mitä vuosi tuo tullessaan. Itselleni kilpaileminen ja valmentautuminen ei ole ollut ikinä kovin tärkeää, kuten aiemminkin olen blogissani kertonut. Voin uskoa, että monet lukijamme odottavat kilpailuita, valmennuksia yms. mitä näihin liittyvää tahansa. Asia on niin, että niitä saatte odottaa.

Loppujen lopuksi, vaikka asialla ei olisi elämää suurempaa merkitystä, jonkun asian, joka on kulkenut pidemmän aikaan mukana, lopettamisen päätös on suhteellisen suuri. Tällä tarkoitan sitä, että olen Pihvin kanssa kulkenut kilpailuissa säännöllisen epäsäännöllisesti, kuitenkin joka vuosi jossakin lajissa startaten vuodesta 2005 asti, on jonkun asian päättäminen vaikeaa. Olen nyt löytänyt itselleni sen lajin, jota haluan harrastaa, nyt, ja tulevaisuudessa. Valjakkoajo on se, mikä on tehnyt vaikutuksen, ja on lajina niin kiehtova, että siihen tutustuttuani en jättäisi tätä pois.

 

Valjakkoajon vaativuus – kolme osakoetta, koulu, maraton ja tarkkuus – ovat kaikki erityyppisiä, ja vaativat hevoselta paljon. Yhteistä näillä on ylipäätään yhteistyö hevosen ja ajurin välillä. Koulussa vaaditaan mm. täsmällisyyttä, tarkkuutta liikkeiden suhteen, ja sujuvaa kommunikaatiota. Maraton on pitkä osuus, joka vaatii hevoselta hyvää kuntoa, nopeaa reagointikykyä ja nopeutta. Kuskin puolestaan täytyy pystyä tekemään nopeita ratkaisuja, seurata nuotteja ja ajaa oikein. Kuskin apuna saattaa olla myös groomi, jonka kanssa yhteistyön on tärkeää pelittää. Tarkkuus vaatii nimensä mukaisesti tarkkuutta – keilojen välistä täytyy päästä reippaalla tahdilla, pudottamatta ja oikeassa järjestyksessä. Kun nämä kaikki kolme osakoetta suoritetaan kolmeen – joskus jopa kahteen päivään peräkkäin, kunnon täytyy olla oikeasti hyvä.

 

Muutama kappale ylempänä taisin epäsuoransuorasti kertoa teille, että tällä kaudella, jos milloinkaan, emme starttaa valjakossa. Syitä tähän tottahan toki on – vielä vuosi sitten ajattelin, että pystyn panostamaan näin vaativaan lajiin kymmenkertaisella panoksella, mitä nyt teen. Asia ei kuitenkaan mene aivan niin, ja näen parhaaksi, etten lähde niin vaativaan kilpailuun keskenkuntoisella, kuitenkin jo 19 vuoden ikään ehtineellä ponilla. Toisena on se, että en halua aiheuttaa Pihville mitään ylimääräistä stressiä. Olen käynyt sen kanssa jo niin pohjalla sairastumisen takia, enkä halua sen uusiutuvan. Siksi näen tämänkin kannalta parhaaksi, että turhia kotoa pois lähtemisiä kolmeksi – neljäksi päiväksi ei tule, jonka ajan poni asuu vieraassa tallissa kilpailuiden vuoksi. Tunnen itse ponini parhaiten, ja tiedän, ettei se tulisi sopimaan sille.

Ajamista en jätä, en missään nimessä. Oikeastaan tuntuu, että innostun tämän johdosta vielä enemmän ajamisesta. Kiikarissani on nyt hankkia uudet valjakkovaljaat ja vetokarttu. Treenata ehkäpä lisää ohjasajoa, ja mennä päräyttää vanhalle kotiradalla verestämään muistoja ravien merkeissä ja huvinvuoksi ottaa vähän kierrosaikaa. Juosta kotitien siltaa edes takaisin ja treenata vaikeiden paikkojen ylittämistä. Pystyttää pelto täyteen tötteröitä ja ämpäreitä, kietoa jalkoihin suojat ja singahdella niiden välistä vapaasti. Ilmoittautua Driving Classiin ja opetella uusia ohjelmia. Suunnitella vaihtelun vuoksi oma kouluohjelma musiikkiin ja körötellä sitä pitkin peltoa. Elämä on avoinna uusilla tekemisille.

Miksi selvitän syyt, miksi asiat näin ovat? Joku kuitenkin vielä kysyy niitä, ja haluan antaa itselleni jonkin sortin rauhan tähän asiaan. Jätän neljän kirjaimen – ehkä - verran itselleni varaa vielä palata takaisin siihen, minkä raskaan kiven äsken hartioiltani luovutin. Tuntuu taas siltä, että elämä olisi hippusen verran kevyempää, kun ei näe edessään velvoitteita, joita kukaan muu, kuin oma itse luo eteensä.

Sydämemme tuntee enemmän kuin sanat voivat koskaan kertoa.