Jo toinen kirjoitus tänään! Kaikki tekevät tällä hetkellä yhteenvetoja kuluneesta vuodesta, meidän yhteenvedon löydät jo joulukalenterissa julkaistuna – täältä. Tämän kirjoituksen, joka tulee olemaan tämän vuoden viimeinen, joka tulee varmasti poikkeamaan aikaisemmista kirjoituksista. En ole ikinä omistanut mitään kirjoitusta kenellekään, mutta teen sen nyt – omistan tämän itselleni, ja kirjoitan tämän samalla myös itselleni. Siksi, että voin joskus lukea tämän uudelleen, ja todeta, että kaikki tuo on nyt takanapäin. Ns. surutyötä on monenlaista, ja on monenlaisia tapoja päästä itseään koskettaneista asioista yli.
Ne, jotka väittävät huipulla olevan ahdasta, eivät koskaan ole olleet pohjalla.
Vuosi 2011 on ollut omalla kohdallani värikäs – mukaan on mahtunut aivan liikaa kiirettä, unettomia öitä, stressiä, töitä, itkua, suremista, liian paljon niitä päiviä, kun olisi halunnut vain maata koko päivän sängyn pohjalla nousematta ollenkaan ylös – ja niin teinkin. Kaikeksi onneksi mukaan mahtui myös niitä päiviä, jolloin asiat olivat ainakin hiukan paremmin. Niin monesti päätin, että huomenna on se parempi päivä, huomenna ei itketä ja tehdään vaikka mitä mukavaa. Juurikin niinä päivinä se totuus iski vasten kasvoja, ja jostain syystä huomasin, että tästä päivästä tuli vielä huonompi kuin eilisestä.
Välillä tulee huomatuksi, miten paljon aika muuttaa ihmistä – tietenkin ulkonäöllisesti, mutta en tarkoittanut sitä – vaan luonnetta ja olemusta. Olen itsekin muuttunut paljon. Inhottavalta kuitenkin tuntuu, kun huomaa kasvaneensa pitkäaikaisista kavereistaan, ystävistään, erilleen. Ihmiset, joille ennen avautui ja uskoutui, olivat muuttuneet. Ystävyys muuttui kilpajuoksuksi, tiedä sitten mikä johti tiet eri suuntiin.
Olen pikkuhiljaa opetellut sanomaan ei. Ei ihminen tarvitse kolmea työpaikkaa kesän aikana, kun oli alun perin tarkoitus lomailla? Ainakaan, jos työajat ovat samaan aikaan, ja tarkoitus olisi revetä joka paikkaan? Minäkin luulin, että se on mahdollista ja tarpeellista. Nyt olen oppinut, että ei, ei se ole mahdollista. Ei sen tarvitse olla. Ja jos se on, ja sen pitää olla, ei henkinen terveys sitä hirvittävän hyvin kestä. Ainakaan minulla ei se kestänyt, tiedä nyt muista. Olen kuitenkin kiitollinen kaikesta saamastani kokemuksesta, joka kantilta.
Miksi kukat kuvataan taiteessa kuihtuneina ja vahingoittuneina? Kaipa se kertoo, miten lyhyt elämä on, ja miten haavoittuvaista kaikki on. Siksi pitäisi nauttia joka hetkestä, sillä kuluneita hetkiä ei saa takaisin. Itse kadun sitä, että en vain ottanut itseäni niskasta kiinni, ja tehnyt asioita, joista pidin. Vaikeat asiat vievät aikaa, ja tilassa, jossa harkintakyky on olematon, sanotut asiat satuttavat vastaanottajaansa enemmän kuin osaisi arvatakaan. Nyt nautin kaikista pienistä asioista, kerron muille positiivisia asioita ja haluan saada sen ajan, jonka menetin, niin takaisin. Annan itselleni anteeksi ja mahdollisuuden myös epäonnistua - ja mahdollisuuden korjata virheet ja yrittää uudelleen.
Ajatuksia on päässä vaikka millä mitalla, mutta en saa niitä tämän enempää koottua järkeviksi lauseiksi. Haluan kuitenkin kiittää vielä kerran kaikkia läheisiäni – perhettäni, poikaystävääni, sekä tärkeimpiä ystäviäni. Ilman teitä asiat olisivat paljon synkempiä, kuin uskoisinkaan. Sekä hevoseni, Pihvi & Siltteri, ilahduttavat minua aina, kun saavun tallille. Ne ovat ihania hetkiä, kun oikeasti aina liikkeessä oleva ponini pysähtyy rapsuttelemaan ja työntää päänsä syliin tai kainaloon. Vaikka molempiinkin. Niistä hetkistä saa taianomaista voimaa, joka kantaa tilanteissa, jolloin mieliala on mikä on.
Vielä loppuun - pahoittelen, ettei tämä kirjoitus koskenut paljoakaan, oikeastaan laisinkaan, hevosiani, ja muilla tuskin on harmainta aavistusta kuluneesta vuodestani – muuta kuin hevospohjalta. Kaikesta lopun synkkyydestä huolimatta toivotamme kaikille lukijoillemme hyvää, railakasta, iloista, pelokasta – miten kukakin nyt sitä sattuu viettämään – uutta vuotta, ja toivon mukaan kaikkien vuodelle 2012 mahtuu paljon onnellisia hetkiä, menestystä, rakkautta, terveyttä ja kaikkea mahdollista, mitä kukakin toivoo! Lyhyesti sanottuna siis haluamme toivottaa teille onnellista uutta vuotta 2012!
~ Anna
~ Anna
Täytyisköhän miun vastata kyselyyn uudestaan ja sanoa, että tämä oli paras postaus koko vuonna..?
VastaaPoistaAjatuksiasi on kiva lukea. Näen siinä paljon samaa, mitä nuoruudessani (jep olen ollut jo monta vuotta vanha kalkkis). Älä huoli,vaikka ystävät vaihtuvat. Me kasvamme ja muutumme, jokainen omalla tavallamme.
En minäkään koskaan kuvitellut, että tiemme eroaisivat pitkäikäisen parhaan kaverini kanssa. Me olimme eroamattomat toiselta luokalta lähtien, aina lukioikään asti. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että olemme menossa aivan eri suuntiin ja haluamme aivan erilaisia asioita elämässä.
Kun itse tiesin, mihin haluan ja mitä tahdon, toinen ei sitä tiennyt ja etsi itseänsä sekä luottamusta itseensä. Nykyään hän on sen omien sanojensa mukaan saanut, mutta ystävyytemme on kuihtunut juuri kuin tuo taiteessa kuvattu kukka -pitkä ja onnellinen, silti niin lyhyt. Vuosien jälkeen on hyvä katsoa asioita taaksepäin ja näen niissä silti ihania ja positiivisia asioita.
Vaikka nykyään ystäviä on vähän, alta kourallinen, ovat he harvoja ja valittuja. Vaikka näemme harvoin ja usein aivan liian lyhyen aikaa, ovat ne hetket merkittäviä ja antavat voimaa arjen keskellä, kun saa purkaa asioitaan. :)
Oikein ihanaa tulevaa vuotta sinulle sekä hevosillesi. Toivottavasti tuleva vuosi on parempi mitä vanha ja huominen tuo elämääsi positiivisia, ihania asioita!
Joskus oloa helpottaa se, kun saa muille kertoa ja jakaa ajatuksiaan. Samoja ajatuksia itsekin läpi käyneenä muistan, miltä tuntui täyttää 18 vuotta ja ajatella että nyt pitää olla aikuinen ja alkaa elää omaa elämäänsä ja hankkia oma koti ja työpaikka, että voi itsensä elättää ja hevoset, kuka niiden kulut maksaisi? Ja mistähän sen miehenkin löytäisi kun aikuisena kuuluu perhekin perustaa jne... Vasta nyt vuosien jälkeen jo nauran itselleni ja noille hölmöille ajatuksilleni, jotka olivat kuitenkin silloin täyttä totta. Ja niiden kanssa oli ihan yksin, koska sellaisia kavereita ei oikeastaan ollut, joille ihan kaiken olisi voinut kertoa.
VastaaPoistaKun vaikka 5 vuoden kuluttua luet tämän kirjoituksesi, voit ehkä tuntea samaa omia ajatuksiasi kohtaan - niistä vaikeuksista on selvitty ja vastassa on uudet haasteet ja kysymyksen. Ja silti ihminen saattaa miettiä koko loppuikänsä, että mikä minusta tulee isona ja koska se aikuisuus oikein alkaa.
Parempaa uutta vuotta sinulle Anna ja lämmin halaus! :) Rapsutukset myös hevosille!
Hieno blogi sulla ! Liityin lukijaks(: Käy ihmees kattomas myös mun blogi ja saa tietty liittyy lukijaks ;) http://suskintallielamaa.blogspot.com/
VastaaPoistaHyvä kirjoitus... ihan kuin olisi itse tuon kirjoittanut. Mun on helppo samaistua tilanteeseen. Raskasta on ja välillä miettii mitä järkeä kaikessa on, mutta aina sitä jotenkin vaan noustaan pystyyn vaikka mikä olis. :)
VastaaPoistaLainaten Johanna Kurkelaa... "ei mitään tuu niin painavaa, et se sinut musertaa".