Jos menet pois, mitä minulle jää?

Pihvi ponikaverinsa kanssa vuonna 1994.

Ensikerran istuin Pihvin selässä 22. kesäkuuta 2005. Eikä se kerta jäänyt viimeiseksi, eikä sillä hetkellä osannut ajatella, että siitä alkaisi oma, uusi tarinansa. Tämä postaus on pitkä, kuvat ovat tapansa mukaan isoja ja kerrottavaa paljon, vieläkin enemmän, kuin tähän kirjoitukseen mahdutan. Toivon mukaan jaksatte lukea loppuun! :)

Olin kuullut Pihvistä ensikerran ratsastusharrastukseni alussa, vuonna 2003. Silloin se oli poni muiden joukossa, olla oli kaikenlisäksi hölmö nimi, ja kuulemien juttujen mukaan se oli vikuroiva ja mahdoton. En ikinä haluaisi sellaista ponia, en ikinä, ajattelin, mutta kuinka sitten kävikään – koskaan ei saisi sanoa, ei ikinä. Pihvistä tuli vuokraponini ensimmäisen ratsastuskertamme jälkeen, ja vuokrasuhdetta kesti 2006 helmikuun 14. päivään asti, jolloin vuokrasuhde syveni omistajuudeksi – niin ponista tuli kuin tulikin ensimmäinen oma ponini. Mutta palataanpa alkuun, ihan alkuun…

Pihvi syntyi 5. heinäkuuta 1993 Parkanoon kasvattajilleen Vesanto & Virranhaaran tallille. Reilun viiden kuukauden ikäisenä Pihvi muutti uuteen kotiin, Seinäjoelle, josta ensimmäinen kuva pikkuryökäleestä on. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, joten...

Pihvi vuonna 1995 - hieno ori !

Talvella 1997.

22. kesäkuuta 2005.

Pihvin muutti kesällä 2005 silloiselle tallille, jossa kävin ratsastamassa. Ensimmäiset ratsastuskerrat tulivat ja menivät, ja jokseenkin taisin olla ihastunut Pihvin ajatuksenjuoksuun, jota en kuitenkaan vielä tuolloin ymmärtänyt alkuunkaan. Pian olikin huomattavissa, että totisesti olin tainnut vuokrata ponin neljäksi päiväksi viikossa, ja siitä se tarina sai lisää potkua jatkua.

Ensimmäisiä ajokertoja vuonna 2005 - eipä tuolloin mielessä käynytkään,

mitä se tulevaisuus tuo tullessaan.

Vuokraamisen piti kestää läpi kesän, mutta kuinkas siinä sitten kävikään – se jatkui ja jatkui. 14. helmikuuta 2006 minusta tuli poninomistaja – melkoisen onnellinen sellainen. Tästä puolisen vuotta myöhemmin suomenhevostamma Siltteristäkin tuli oma hevosemme. Matkalle on mahtunut paljon, paljon erilaisia kokemuksia, oppimista, ymmärtämistä ja luottamista. Niin iloisia, kuin surullisempiakin hetkiä.

Keväällä 2006 menimme Pihvin kanssa Metsämäen ponikorttikurssileirille, ja viikon opiskelun seurauksena sitten oli P-ajolupa taskussa ja kiikarissa uudet koitokset raviradalla. Pihvin kanssa olen oppinut sen, että vaikka miten muut arvostelisivat tekemisiä ja päätöksiä, tärkeintä loppupeleissä on vain se, mitä itse haluaa tehdä ja kokea, ja menee sen mukaan. Heinäkuussa sitten oli ensimmäinen yhteinen starttimme, joka juostiin Metsämäen ponikuninkuusraveissa. Sijoituksena oli 8/8 ja ajaksi tuli 2.50,6, ilman laukkaa selvittiin maaliin russien joukossa. :)

Kevät 2007 oli muutoksien ja odottamisen aikaa. Tiedossa oli, että syksyllä oli lähtö omaan talliin, ja tallijärjestelyiden ohessa tuli pientä lisääkin mukaan - Pihvi sairastui. Kukaan ei osannut odottaa sitä, sen verran arvaamattomasti kaikki alkoi. Ponin vatsa meni aivan sekaisin, Pihvi laihtui, elämänhalu katosi, ruoka ei mennyt alas, karva ei irronnut millään... Liekö sitten takana masennus, kun ponilauma erosi muiden suunnatessa uuteen kotiin, vai jotain muuta, se ei koskaan tule varmasti selville.

Kaikki loppui niin nopeasti, kuin se oli alkanutkin. Yllä olevissa kahdessa kuvassa, on n. kahden kuukauden ero – ensimmäinen on otettu toukokuun lopussa, ajokuva ensimmäisistä valjakkokisoistamme heinäkuussa (joista muuten tuli voitto!).

Samaisena kesänä Pihvi pääsi hevoshammaslääkäri Cyrilin hoidettavaksi, ja kun hampaita jo viimeisteltiin ja tarkastusta oli lopettelemassa, tapahtui käänne. Aivan takana alhaalta löytyi isokokoinen koukkuhammas, joka oli vuosien mittaan porannut yläikeneen kipeän ontelon, joka oli tulehtunut. Ilman rauhoituksia hammas hiottiin tasaiseksi, ja vaikka aivan varmasti teki kipeää ponin ilmeestä nähden, poika kesti sen hienosti – ja kyllä se kannatti! Lääkärikin ihmetteli, miten sellainen ylipäätään voi mahtua noin pieneen suuhun. Pihvin hampaathan olivat aiemmin jo säännöllisesti hoidetut, mutta perusraspauksella ei tätä ollut huomattu.

Syksyllä 2007 Siltteri ja Pihvi muuttivat omaan talliimme, jonne ovat kotiutuneet mainiosti ja nauttivat siellä rauhallisuudesta ja tutuista ihmisistä ilman hälinää ja stressiä. Talvet hevosemme viettävät täällä, mutta kesäisin lähdemme kymmenen kilometrin päähän laitumelle, jossa kaksikko saa laiduntaa yötä päivää kesäkuusta syksyyn asti.

Ensimmäiset - ja samalla myös viimeiset - koulukilpailut 2008.

Vuosi 2008 oli todellista kehittymisen aikaa – kävimme säännöllisesti tunneilla, kilpailimme monessa lajissa ja saimme arvokasta kokemusta monella eri saralla. Syksyllä käynnistyi toinen vuosi omassa tallissa, ja rutiinit olivat jo ennestään tuttuja, joten arkeen palaaminen onnistui helpommin.

Keväällä 2009 taas iski se, mitä ei kukaan olisi halunnut enää kokea - Pihvi oli jälleen sairas. Poni oireili samalla tavalla kuin viimeksikin, ja itselleni henkilökohtaisesti tämä kevät oli entistä pahempi, sillä muutama vuosi aiemmin en ollut vielä tajunnut tilanteen vakavuutta. Nyt se oli jälleen käsillä – silloin ajattelin ja kävin läpi, että ovatko nämä nyt niitä viimeisiä, arvokkaita hetkiä?

Pihvi pääsi nopeasti Hevosklinikka Anivetiin, jossa ponilta otettiin verikokeet, hiekkaröntgenkuvat ja tarkistettiin hampaat. En ole ikinä nähnyt Pihviä kamalamman näköisenä, kuin tuona päivänä, kun poni seisoi klinikan käytävällä rauhoittavan aineen jälkeen niin velttona, kuin olla ja saattaa. Se kaikki pienikin tumma väri, mikä Pihvillä surkeassa karvassaan tuolloin oli, näytti aivan harmaalta, ja pää riipuksissa poni nojaili pieni, x-full-kokoinen nahkariimu päässään.

Hiekkaa löytyi reilun 20cm matkalta, mutta kuitenkin sen verran vähän, ettei sen pitäisi vaikuttaa tällä tavalla. Hampaat tarkistettiin, ja piikkejä ei ollut tullut, ja kaikki oli kunnossa. Poni sai toipua hetken aikaa karsinassa ennen kotiinpaluuta, ja ns. ensiavuksi ostettiin eräänlaista hiivavalmistetta, jota syötettäisiin läpi kesän.

Muutama päivä meni, ja niin verikokeidenkin tulokset tulivat. Hemoglobiini oli tavallista hieman alhaisempi, mutta albumiinitaso oli romahtanut. Ilmaan heitettiin IBD epäilys (Inflammatory Bowel Disease – tulehduksellinen suolistosairaus). Aikaa annettiin viikko, ja mikäli hiivavalmisteen johdosta mahaoireet eivät häviä, niin edessä olisi mahalaukun tähystys.

 

 Kaikki loppui vuoden 2007 tapaan yhtä nopeasti, kuin oli alkanutkin. Kesä meni vauhdikkaasti, ja elokuun 31. päivä Pihvi starttasi kauden ensimmäisen starttinsa raveissa, ja teki uuden ennätyksen – 2.39,6 . Tämän jälkeen startteja tuli enemmän kuin muina vuosina, ja ehkäpä meidän raviuran huippukohdaksi tuli uuden ennätyksen lisäksi Ypäjän harjoitusravien 2 sija. Raviharrastuksestamme ja sen saralla päättyneestä urasta voit lukea täältä ja katsoa tästä muisteluvideon.

Omien vuoden 2009 hevostapahtuminen aikana kasvoin itsekin paljon – mikään ei ole itsestään selvää, kaikkiin ihmisiin ei voi luottaa ja kaikkien sanomisista ei kannata välittää. Sen, miltä tuntuu, kun joku on minulle itselleen jostain asiasta kateellinen, ja miten ilkeästi ihminen osaa purkaa sen toiseen. Läheisetkin kaveri- ja ystävyyssuhteet voivat loppua ilkeästä sanomisesta, ajattelemattomuudesta - oli se sitten tehty tarkoituksella tai tarkoituksetta. Asiat voi sanoa nätisti, kunnioittaen muiden tunteita ja ajatuksia. Kaiken sen kokemani jälkeen täytyy sanoa, että olen paljon vahvempi ihminen, kuin ennen.

Taas oli yksi sivu käännetty elämän loputtomissa opeissa, ja aika siirtyä eteenpäin. Keväällä kävimme pyörähtämässä match showssa, joista Pihvi ei pahemmin ole koskaan välittänyt, eikä poika jaksa olla vieraskorea tai käyttäytyä siivosti. Tuomari kuitenkin piti Pihvistä, ja vaikkei ykköspalkintoa ihan irronnutkaan, muistoksi tuli monta mustelmaa ja sen sellaista… Tänä keväänä keksin sen, mistä olen sen jälkeen haaveillut – valjakkoajon. Vettä myllyyn lisäsi vielä se, kun Pihvi eräällä ajokerralla hoksasi itse laukannoston kärryjen edestä, ja sen jälkeen oli edessä suma vaaleanpunaisia pilviä tulevaisuuden suhteen ja niiden läpi itsensä raivaamista päivästä toiseen.

Ravit saivat jäädä, ajatus oli takaraivossani jo läpi kesän. Kaikessa on aina lopettamisen tuska, kuin myös tässäkin asiassa – niin ne jäivät vähitellen, ja viimeinen startti juostiin 13. syyskuuta 2010 - ja tästä muutamaa tuntia myöhemmin, starttasin Pihvin kanssa elämämme ensimmäiseen driving class-kilpailuun. Sekä poniravit, että poninäyttelyt järjestettiin samassa paikassa, joten välissä oli vain odottelua ja valjastuksen muutto seuraavaa koitosta varten. Pihvi oli radalla väsynyt, eikä aivan parasta keskittymistä ponilta irronnut, mutta voitto tuotiin kotiin sinä sateisena päivänä. Siitä se ajatus sitten lähti – vai miten se meni?

Vielä loppuun – Pihvi on elämäni paras asia, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Kun muistelen ensiaskeleita yhdessä, en olisi ikinä uskonutkaan, miten syvän vaikutuksen suhde johonkin, jonka tahtoon ei voi vaikuttaa, voi tehdä. Vaati ottaa muutaman askeleen lisää, jotta oppi mitä haluaa tehdä. Kaikkien niiden ylä- ja alamäkien jälkeen kaikki on ollut sen arvoista. Tulevaisuutta ei voi tietää, mitä tapahtuu huomenna, kuukauden päästä? Ehkä on parempi, ettei tiedä tulevaisuuden mutkia ja suoria teitä.

Meillä oli äänestyksessä, että millaisen erikoiskirjoituksen kirjoittelen, ja tasatilanteessa päätin kertoa hieman ajasta ennen, kuin saitte hypätä blogissamme elämäämme mukaan. Eihän tätä voi lyhyeksi sanoa, mutta tarvitseeko kaiken olla aina niin ytimekästä? Kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita, kertokaa mitä mieltä olette? Yllättikö joku asia? Areena on nyt teidän!



Huikein show maailmassa on elämä itse.